Vuosia sitten vanhempieni kotipaikkakunnalla, kun liikuin isäni kanssa esimerkiksi ruokakaupassa, törmäsimme usein erääseen paikalliseen kehitysvammaiseen naiseen. Nainen hihkaisi isälleni lukuisia kertoja kuta kuinkin saman lauseen: “Hei Seppo! Onko tuo sinun poika?” Minä kiristelin hampaitani, mutta isää nauratti joka kerta (ja isä muistaa nauraa asialle vieläkin).
Joitakin kuukausia sitten olin paikallisessa Valintatalossamme ostoksilla. Ylläni oli farkut, melko ihonmyötäinen urheilutakki ja lippalakki. Takanani kassajonossa seissyt rouva sanoi lapsenlapselleen: “Laita ne ostokset siihen hihnalle pojan ostosten perään”. Vaati melko paljon itsehillintää olla tokaisematta rouvalle, että joskus käynti optikolla riittää ja että “poika” on itse asiassa yli kolmikymppinen yhden lapsen äiti.
Joulun alla olin kotipaikkakunnallani kaupassa äidin kanssa. Äiti katsoi ostoskärryssämme olevaa tavaramäärää ja huokaisi epätoivoisesti: “Kukahan tämän kaiken kantaa?” Edessämme seisonut mummo kääntyi katsomaan äitiäni, sitten minua ja sanoi: “Kyllä nuori mies jaksaa!”
Lauantaina olin Stockmannilla. Jonotin karkkipussini kanssa kassalle, kun sivummalla ollut brittirouva sanoi lapselleen: “Let’s wait here, our turn is after… after… this…. this person.” Luultavasti rouva oli vain ajatuksissaan, mutta noiden aiempien tapausten valossa tulkitsin epävarmuuksissani lauseen heti niin, ettei hän erottanut, olenko mies vai nainen.
Mitä tästä opimme?
Että nähtävästi edes E-kupin rinnat eivät riitä, jos olet lyhythiuksinen ja meikitön.
